John Bowie Fergusonilla luusyöpä oli lopulta se viimeinen vastustaja, joka onnistui tyrmäämään tämän viiden Stanley Cupin voittajan. Tätä ennen muutamia vuosia aikaisemmin Fergy oli käynyt kovan taistelun eturauhassyövän kanssa. Välillä hän oli näyttänyt jo selviytyneen kovista hoitojaksoista, kunnes syöpä palasi uudessa muodossa ja tiputti hanskat vielä kerran.
Yksi NHL-jääkiekon suurimmista ja jatkuvasti itsensä aina uudelleen ja uudelleen todistavista paradokseista on se, että pahimmat tappelijat jäällä ovat usein fiksuimpia ja menestyksekkäimpiä miehiä kaukalon ulkopuolella. John Ferguson oli ehkä paras esimerkki tästä. Hän pelasi vain kahdeksan kautta NHL:ssä, tasan 500 ottelua, jäähyminuuttien ollessa keskimäärin noin 152 minuuttia per kausi aikana, jolloin NHL:ssä pelattiin 70:n ottelun perussarjoja. Hän onnistui yhdellä kaudella tekemään 20 maalia ja parhaalla kaudellaan 29 kaiken tappelemisen ohessa.
Ennen John Fergusonin saapumista kuuden joukkueen kovaan NHL-sarjaan vuonna 1963 vielä ei oltu nähty pelaajatyyppiä, jota myöhemmin tultaisiin kutsumaan enforceriksi. Toki liigassa oli pelannut loputon määrä kovapintaisia jääkiekkoilijoita vuosikymmenten ajan, mutta ketään ei aikaisemmin oltu erityisesti hankittu ja määrätty nimenomaan rauhallisempien joukkuekavereittensa suojelijaksi. Ferguson oli tässä roolissa ensimmäinen ja vieläpä varsin merkittävä.
John Ferguson syntyi ja kasvoi Kanadan länsirannikolla Vancouverissa eikä vetänyt luistimia jalkaansa ennenkuin oli 11-vuotias. Tuohon aikaan 50-luvulla suurin osa NHL-pelaajista tuli kylmiltä luonnonjäiltä ympäri Kanadaa. Brittiläisen Kolumbian leudosta ilmastosta tullut NHL-peluri oli harvinaisuus.
Fergusonin isä toimi paikallisella raviradalla hevosten ohjastajana ja tästä taustasta pohjautuu Fergyn toinen suuri rakkaus jääkiekon ohella. Hän toimi myöhemmin jääkiekkopestien välissä raviradan johtajana ja omisti vielä kuollessaan joitakin aika hyvin menestyneitä hevosia.
John Ferguson oli vasta 9-vuotias kun tämän isä kuoli. Yksinhuoltajaäidin poikana hän jakoi aamuisin lehtiä ja toimi iltaisin Vancouverin silloisten ammattilaisjoukkueitten Vancouver Canucksin ja New Westminster Royalsin mailapoikana. Hän tienasi taskurahaa pelaamalla lacrossea maalivahtina. Luonnonjäitten puuttuessa Fergy keräsi rahaa kokoon kavereittensa kanssa ja vuokrasi jäätä paikallisista halleista. Äidillä ei ollut varaa autoon - nuori John käveli pelikamat päällään hallille pelaamaan.
Mailapoika-aikoina sattui tapaus, joka tuli muovaamaan Fergusonin pelaajauraa myöhemmin. Aina kun puhutaan tappelijoista, on kiinnostavaa saada tietää miten pelaajasta tuli juuri tämän roolin ottanut pelaaja. John Fergusonin ollessa vielä nuori poika Vancouver Canucksin (WHL-ammattilaissarjan joukkue 50-luvulla) mailapoikana eräänä iltana Canucksin pienikokoinen pistemies Phil Maloney joutui tappeluun Edmonton Flyersin pahamaineisen Larry “The Rock” Zeidelin kanssa.
Zeidel oli isokokoinen ja kovaluinen puolustaja, joka aivan Vancouverin pelaajapenkin edessä tuhosi Maloneyn nyrkeillään niin pahasti, että Maloney lähes menetti näön toisesta silmästään. Yksikään Canucksin pelaajista ei tehnyt elettäkään puolustaakseen joukkuekaveriaan.
“Zeidel hyökkäsi Maloneyn kimppuun takaapäin”, sanoi Ferguson tapauksesta. “Seisoin siinä ja katsoin muita pelaajia Vancouverin joukkueessa. Yksikään ei mennyt apuun. Vihasin koko joukkuetta. Päätin sillä hetkellä, että jos minusta joskus tulisi jääkiekkoilija, en koskaan seisoisi vieressä ja antaisi mitään tuollaista tapahtua joukkuetoverilleni.”
Joitakin vuosia myöhemmin AHL:ssä Clevelandin pelatessa Hershey Bearsia vastaan Zeidel saattoi hieman yllättyä nuoren John Fergusonin hypättyä vaihtoaitiosta ensimmäiseen vaihtoonsa ja luisteltua suoraan kaukalon toiselle puolelle Zeidelin kimppuun. Mailapoika ei ollut unohtanut.
Ammattilaisurallaan John Ferguson oppi roolinsa parhailta. Ensimmäisellä ammattilaiskaudellaan 1959-60 IHL:n Fort Waynessä joukkuekaveriksi osui legendaarinen Connie Madigan. Suuri osa tämän blogin lukijoista muistaa “Mad Dog” Madiganin, joka Lämäri-elokuvassa esittää itseään. (Madigan, joka ei koskaan mene mihinkään ilman lakimiestään, Sam “Small Print” Lymania.) Connie Madigan oli luonnonihme, josta tuli NHL:n historian vanhin rookie St. Louisissa helmikuussa 1973 38-vuotiaana.
Myöhemmin John Ferguson oppi paljon pelaamalla samassa joukkuessa Fred Gloverin kanssa. Glover oli jonkinlainen Wayne Gretzkyn ja Tiger Williamsin sekamuoto, joka teki AHL-urallaan 522 maalia istuen jäähyllä 2402 minuutin verran. (Tiger taas valitsi juuri numeron 22 NHL:ssä Fergusonia kunnioittaakseen.)
“Mikään ei pysäyttänyt Gloveria”, kertoi Ferguson myöhemmin Stan Fischlerin kirjassa “Bad Boys”. “Hän pelasi pahasti loukkaantuneena. Joskus hän sai pahemmin turpiinsa tappelussa kuin olen nähnyt kenenkään saavan. Viisi minuuttia myöhemmin hän tuli takaisin haastamaan samaa pelaajaa, jolta oli juuri saanut selkäsaunan.”
Chicago Black Hawksin tuhottua Montreal Canadiensin kevään 1961 playoffseissa Montrealin sikariporras päätti etsiä suojelusta kapteeni Jean Beliveaulle. Etsinnän tuloksena löydettiin lopulta Ferguson AHL:n Cleveland Baronsista ja tälle lähetettiin kutsu Montrealin NHL-training campille. Barons oli itsenäinen AHL-joukkue eivätkä sen pelaajat olleet minkään NHL-seuran omaisuutta. Tehtyään 38 maalia ja 40 syöttöä 72:ssa ottelussa 179 jäähyminuutin kera kaudella 1962-63 Ferguson sai tarjouksia mm. Boston Bruinsilta ja New York Rangersilta, mutta valitsi Montrealin, koska halusi päästä joukkueeseen, jolla oli mahdollisuuksia voittaa Stanley Cup.
Montrealin scoutti Floyd Curry on myöhemmin kertonut kiinnostuneensa Fergusonista tämän ammuttua kiekko oman joukkuekaverinsa päähän erään ottelun alkuverryttelyssä. Tämän pelaajan, Terry Grayn, synti oli se, että hän oli jutellut punaviivan yli tutun vastustajapelaajan kanssa. Montrealin GM Frank Selke oli vakuuttunut siitä, että seuran kolmen vuoden kuivakausi 60-luvun alussa johtui tämänkaltaisen pelaajatyypin puutteesta.
Fergusonin henkilökohtainen taktiikka harjoitusleirillä oli yksinkertaisesti lyödä ja taklata kaikkea mikä liikkuu. Välillä valmentaja Toe Blake (myös tuttu Lämäri-elokuvasta) - kaikkea muuta kuin ns. pehmokoutsi - joutui jopa muistuttamaan innokasta tulokastaan: “They are your teammates”. Mutta valmentaja piti näkemästään ja Ferguson onnistui pitämään paikkansa joukkueessa aina kun miehiä lähetettiin leiriltä farmeihin aina viimeiseen päivään saakka.
Ensimmäisessä NHL-pelissään isoa ja pahaa Boston Bruinsia vastaan John Ferguson aloitti tappelun Ted Greenin kanssa kun ottelua oli pelattu vasta 12 sekuntia. Boston Garden oli aina pelottava paikka pelata vierasjoukkueille. Haastettuaan ja otettuaan selkeän voiton Terrible Tedistä Fergy teki vielä kaksi maalia ensimmäisessä ottelussaan Showssa, joka päättyi 4-4 tasapeliin.
Ferguson otti nopeasti ison roolin Montreal Canadiensissä. Hänen pelityylinsä pysyi yksinkertaisena: lyö ensin äläkä kysele mitään jälkeenpäin. Ferguson pelasi aiheuttaakseen kipua vastustajassa, pelotellakseen. Kaikki pelaajat vastustajan paidassa olivat riistaa, jota sai metsästää. Ferguson ei tuntenut eikä välittänyt mistään tappelijoitten välisistä koodeista tai kunnioituksista. Jos joku tuli eteen, hänet oli otettava pois pelistä. Maalivahtia päin sai ajaa jos hän sattui osumaan kohdalle. Kaikki oppivat tuntemaan Fergusonin selkeän asenteen jääkiekon pelaamiseen. Peli ja tappelut oli voitettava, hinnalla ja/tai keinolla millä hyvänsä. Häviäminen oli pahempi kuin kuolema.
Jean Beliveau sanoi myöhemmin, että aina kun Ferguson oli jäällä vastustajan maalivahdin oli pakko pitää tätä silmällä, koska hän saattoi koska tahansa tulla ja ajaa päin. Tämä taas antoi ketjukavereille tilaa ja aikaa rakentaa tilanteita ja tehdä laukauksia. Pukukopissa Fergusonin ehdoton voittamishalu ja intensiteetti sai muut pelkäämään häntä hieman.
John Ferguson oli kankeasti luisteleva kovaluinen jääkiekkoilija, jolle kaikkein tärkeintä oli voittaa tappelu. Jäällä Ferguson oli pelkkää kovuutta, kasvot kuin veistetty kovasta luusta, kroppa pelkkää kankeaa lihasta. Hänellä ei ollut muitten lentävien ranskalaisten kaltaista tyyliä ollenkaan, hänen taitonsa kiekon kanssa jäivät pahasti jälkeen Canadiensin muista pelaajista. Fergusonin syötöt lentelivät kaukalon jokaiseen neljään kulmaan, eikä hän koskaan näyttänyt pelaavan samassa rytmissä taitavien ketjukavereittensa kanssa.
Mutta aina tappelun alkaessa John Ferguson pääsi elementtiinsä. Hän löi ensin ja jatkoi hakkaamista niin kauan kun tappelu oli ohi. Iskut lähtivät yllättäen nopeasti muuten kankeannäköisestä kropasta, automaattisesti kuin päärynäpalloon lyövältä nyrkkeilijältä. Ferguson ei odottanut kohdatakseen vastustajan kovimman pelaajan kuten NHL:n nykypäivän parhaat tappelijat tekevät. Hän kävi primitiivisesti ja brutaalisesti kenen kimppuun tahansa. Ei poikkeuksia. Kerran Montrealissa Ferguson kävi Chicagoa vastaan aivan pelin lopussa isosta jääajasta väsyneen Bobby Hullin kimppuun. Tekoa pidettiin raukkamaisena siksi, että Hull pelasi leukaluu murtuneena, leukaluu raudoilla paikallaan ja vielä erityissuojus suojanaan. Tuona iltana Montreal Forumin kotiyleisö buuasi John Fergusonille.
The Golden Jetin leuka oli murtunut alunperin kaksi viikkoa aikaisemmin Chicagossa Fergusonin aloitettua tappelu siellä. NHL:n kirjoittamaton sääntö silloin - kuten nykyisinkin - oli, ettei supertähtipelaajien kimppuun käydä, ei varsinkaan sellaisten, jotka eivät itse tappelua hae. Kenellekään ei ole hyötyä Gretzkyn tai Lemieuxin vetämisestä tappeluun. 60-luvulla Bobby Hull oli tällainen pelaaja. Hull oli hirmuvahva, mutta kukaan ei haastanut häntä. Siihen ei ollut mitään syytä.
Kevään 1965 Stanley Cup-finaalissa John Ferguson hyökkäsi täysin ilman syytä Hawksin Eric Nesterenkon kimppuun hakaten tämän jauhelihaksi. Mustavalkoisessa filmissä Nesterenkon veri näyttää mustalta jäällä. Hän putoaa polvilleen tajuttomana kädet velttoina sivuillaan eikä Ferguson lopeta järjetöntä hakkaamista ennenkuin linjamies Pavelich saa vedettyä hänet irti. Eric Nesterenko oli 60-luvun nuorisoa, lahjakas pelaaja, joka nautti elämästään kaukalon ulkopuolella. Joku saattaa muistaa hänet myöhemmästä roolista Rob Lowen isänä elokuvassa Dean Youngblood suomeksi Lätkä veressä.
Ferguson otti tappelijanroolinsa äärimmäisen vakavasti. Hän uskoi tämän olevan tärkeän osan Canadiensin voittostrategiaa. Montrealin pelaajat, valmentajat ja fanit olivat samaa mieltä tämän uskomuksen kanssa unohtaen tosin, että ennen tätä aikaa Montreal voitti viisi Stanley Cupia selvästi ilman tämäntyyppistä pelaajaa. Montrealissa uskotaan vahvasti juuri Eric Nesterenkon hakkaamisen olleen merkittävän käännekohdan 1965 finaalisarjassa. Se vei sydämen ja puhdin pois muista Hawks-pelaajista ja Canadiens luisteli mestaruuteen.
1968 playoffseissa Montrealin uskottiin etukäteen häviävän fyysisesti kovalle Big Bad Bruinsille. Boston pelasi kovalla tyylillä, mutta heti ensimmäisessä pelissä John Ferguson käänsi strategian toisinpäin. Hän otti kiinni Ted Greenin paidasta, veti sen miehen pään yli ja toisella kädellä löi niin kauan kunnes Ted ei enää liikkunut. Tämän jälkeen Boston katosi kuvasta neljällä perättäisellä häviöllä ilman vastarintaa. Fergusonin uskottiin jälleen kääntäneen pelin psykologisen yliotteen Montrealin hyväksi ja joukkue luisteli jälleen kohti uutta Stanley Cup-mestaruutta.
John Ferguson meni tappeluihinsa uskoen vuorenvarmasti kykyynsä voittaa ne, mutta mielenkiintoisesti hän hyvin harvoin jos koskaan haastoi NHL:n todellisia kovanaamoja kuten Gordie Howea, Orland Kurtenbachia tai Tim Hortonia. Pelaajakyvyt kaikesta tässä kirjoitetusta huolimatta ovat kiistattomat. Canadiens voitti viisi Stanley Cupia Fergusonin kahdeksalla NHL-kaudella. 145 maalia ja 158 syöttöä runkosarjassa. 20 maalia ja 18 syöttöä 85:ssä playoff-pelissä. Jean Beliveau pelasi kuin uudestisyntynyt saatuaan Fergyn rinnalleen ja lopetti uskomattoman uransa Kannu käsissään.
Kuten tunnettua, Stanley Cupin voittaneitten joukkueitten pelityyliä ja heidän voittamistaktiikkaansa aina matkitaan muitten joukkueitten toimesta jälkeenpäin. Niinpä, 1970-luvun alussa NHL:n edelleen laajentuessa GM:t tutkivat Montrealin peliä ja nopeasti ymmärsivät Fergusonin tyylisen pelaajan merkityksen. He ymmärsivät miten tämäntyyppinen pelaaja voisi vaikuttaa heidän joukkueittensa menestykseen. Vuonna 1974 Broad Street Bullies - jota kutsuttiin myös nimellä Philadelphia Flyers - oli ensimmäinen laajennusjoukkue, joka onnistui voittamaan Stanley Cupin.
John Ferguson lopetti uransa 1971 Stanley Cup-mestaruuteen Jean Beliveaun ketjukaverina. Hänen uskottiin lopettaneen loukkaantumisten ja hyvin menestyvien liiketoimiensa vuoksi, mutta myöhemmin Ferguson on antanut suurimmaksi syyksi peliuran lopettamispäätökseen sen, että hän oli alkanut pelätä sitä, että joku vastustajista voisi loukkaantua pahasti hänen nyrkkiensä satuttamana.
Syksyllä 1972 Boston Bruinsin valmentajana aiemmin toiminut Harry Sinden valittiin Team Canadan valmentajaksi klassiseen pelisarjaan Neuvostoliittoa vastaan. Ensi töikseen Sinden palkkasi apulaisvalmentajakseen ja apuGM:kseen John Fergusonin, jota hän ei henkilökohtaisesti edes tuntenut. Fergusonilla ei ollut minkäänlaista valmennuskokemusta ennen syksyä 1972 ja Team Canadan rämpiessä vaikeuksissa ennen pelisarjan siirtymistä Moskovaan hänen kokemattomuuttaan arvosteltiin ankarasti kanadalaisessa lehdistössä.
Sinden valitsi Fergusonin, koska hän tiesi tämän tuovan Toe Blaken voittamistradition joukkueeseen. Pelisarjan jälkeen Ferguson sai paljon kiitosta panoksestaan. Toe Blake olisi ollut hänestä ylpeä. Fergusonin tehtäväksi jäi harjoituttaa pelaajia kovaa, mutta pitää heidät tyytyväisinä samanaikaisesti. Hän oli valmentaja, joka ei antanut yhdenkään pelaajan missään vaiheessa pelisarjaa edes ajattelevan häviön mahdollisuutta. Sindenin mukaan Ferguson sai jokaisen pelaajan menemään jokaiseen vaihtoon innostuneena oli tilanne mikä hyvänsä. Hän antoi muille valmentajille paljon ohjeita ja oivalluksia Neuvostoliiton pelistä tai tilanteen kehittymisestä kesken ottelun.
Tässä pelisarjassa tapahtui tietenkin tapaus Bobby Clarke/Valeri Harlamov, joka myös kuuluu John Fergusonin legendaan. Ferguson myönsi myöhemmin avoimesti juuri hänen olleen sen henkilön, joka meni käskyttämään Clarkea, joka kuudennessa pelissä iski mailallaan Harlamovia nilkkaan. On selvää molempien joukkueitten faneille, ettei Punakone ollut enää sama ilman huippunopeaa #17:a.
Tässä viedon pätkä elokuvasta joka kertoo Summit Series 72 pelisarjasta, jossa kohtasivat Kanada ja Neuvostoliitto ensimmäistä kertaa parhailla mahdollisilla kokoonpanoilla. Blogi tekee sarjasta oman päivityksen myöhemmin. Videolla näkyy kotiyleisön reaktio vanhalla Montreal Forumilla, siis todellisessa jääkiekon sydämessä, ensimmäisen ottelun ja 3-7 tappion jälkeen. Phil Espositoa haastatellaan. Mukana myös Bobby Clarken viikate.
Ferguson tiesi juuri Clarken olleen Team Canadan pukukopissa sen pelaajan, joka tuollaiseen tekoon suostuisi. Todennäköisesti ainoa pelaaja, jolle ei tulisi etu- eikä jälkikäteen minkäänlaisia omantunnon tuskia moisen epäurheilijamaisuuden vuoksi. Tässä ei väitetä koko kahdeksan ottelun pelisarjan voiton tulleen ratkaistuksi yhden pelaajan telomisen ansiosta, mutta silläkin oli oma vaikutuksensa.
Nuo 27 päivää syyskuussa 1972 vaikuttivat huomattavasti John Fergusonin uraan peliuran jälkeen. Pelisarja herätti Fergusonin muitten mukana huomaamaan eurooppalaisten jääkiekkoilijoitten taidot vakavasti. Myöhemmällä urallaan New York Rangersin ja Winnipeg Jetsin valmennuksessa ja etenkin GM:nä tämä entisten aikojen kovanaama, sikari hampaissa ja viskilasi kädessä viihtyvä vanhan koulun jääkiekkomies tuli tunnetuksi nimenomaan eurooppalaisten taitopelaajien arvostajana. Sama jatkui Ottawa Senatorsin ja lopuksi vielä San Jose Sharksin organisaatioissa.
John Ferguson oli hyvin ylpeä siitä, että juuri hänen johtamansa organisaatiot löysivät/varasivat pelaajia kuten Tomas Steen, Teemu Selänne, Teppo Numminen, Daniel Alfredsson, Aleksei Yashin ja Evgeni Nabokov. John Ferguson tuli elämänsä toisen puoliskon aikana tunnetuksi täysin erilaisena ihmisenä kävelykengissään kuin mitä hänestä olisi pelaajauran perusteella luistimet jalassa voinut ehkä odottaa.
Muistokirjoitukset ja ylistykset satoivat kaikkialla NHL-mediassa John Fergusonin kuoltua. Vanha pelikaveri Serge Savard kertoi liikuttuneena miten entinen lihaskimppu painoi enää 59 kiloa taistellessaan elämästään. John Ferguson Jr. - poika, josta John Sr. oli erityisen ylpeä - piti puheen hautajaisissa.
San Jose Sharksin GM Doug Wilson sanoi John Fergusonin olleen lahja jääkiekolle. “Moni auttoi häntä uran alkuaikoina,” muisteli East Vancouverin kaduilla jo 50-luvulla Fergyn ystäväksi tullut Tom McVie. “Mutta hän vietti loppuelämänsä maksaakseen meille takaisin.”
“A beautiful person”, sanoi Harry Sinden.
Yksi NHL-jääkiekon suurimmista ja jatkuvasti itsensä aina uudelleen ja uudelleen todistavista paradokseista on se, että pahimmat tappelijat jäällä ovat usein fiksuimpia ja menestyksekkäimpiä miehiä kaukalon ulkopuolella. John Ferguson oli ehkä paras esimerkki tästä. Hän pelasi vain kahdeksan kautta NHL:ssä, tasan 500 ottelua, jäähyminuuttien ollessa keskimäärin noin 152 minuuttia per kausi aikana, jolloin NHL:ssä pelattiin 70:n ottelun perussarjoja. Hän onnistui yhdellä kaudella tekemään 20 maalia ja parhaalla kaudellaan 29 kaiken tappelemisen ohessa.
Ennen John Fergusonin saapumista kuuden joukkueen kovaan NHL-sarjaan vuonna 1963 vielä ei oltu nähty pelaajatyyppiä, jota myöhemmin tultaisiin kutsumaan enforceriksi. Toki liigassa oli pelannut loputon määrä kovapintaisia jääkiekkoilijoita vuosikymmenten ajan, mutta ketään ei aikaisemmin oltu erityisesti hankittu ja määrätty nimenomaan rauhallisempien joukkuekavereittensa suojelijaksi. Ferguson oli tässä roolissa ensimmäinen ja vieläpä varsin merkittävä.
John Ferguson syntyi ja kasvoi Kanadan länsirannikolla Vancouverissa eikä vetänyt luistimia jalkaansa ennenkuin oli 11-vuotias. Tuohon aikaan 50-luvulla suurin osa NHL-pelaajista tuli kylmiltä luonnonjäiltä ympäri Kanadaa. Brittiläisen Kolumbian leudosta ilmastosta tullut NHL-peluri oli harvinaisuus.
Fergusonin isä toimi paikallisella raviradalla hevosten ohjastajana ja tästä taustasta pohjautuu Fergyn toinen suuri rakkaus jääkiekon ohella. Hän toimi myöhemmin jääkiekkopestien välissä raviradan johtajana ja omisti vielä kuollessaan joitakin aika hyvin menestyneitä hevosia.
John Ferguson oli vasta 9-vuotias kun tämän isä kuoli. Yksinhuoltajaäidin poikana hän jakoi aamuisin lehtiä ja toimi iltaisin Vancouverin silloisten ammattilaisjoukkueitten Vancouver Canucksin ja New Westminster Royalsin mailapoikana. Hän tienasi taskurahaa pelaamalla lacrossea maalivahtina. Luonnonjäitten puuttuessa Fergy keräsi rahaa kokoon kavereittensa kanssa ja vuokrasi jäätä paikallisista halleista. Äidillä ei ollut varaa autoon - nuori John käveli pelikamat päällään hallille pelaamaan.
Mailapoika-aikoina sattui tapaus, joka tuli muovaamaan Fergusonin pelaajauraa myöhemmin. Aina kun puhutaan tappelijoista, on kiinnostavaa saada tietää miten pelaajasta tuli juuri tämän roolin ottanut pelaaja. John Fergusonin ollessa vielä nuori poika Vancouver Canucksin (WHL-ammattilaissarjan joukkue 50-luvulla) mailapoikana eräänä iltana Canucksin pienikokoinen pistemies Phil Maloney joutui tappeluun Edmonton Flyersin pahamaineisen Larry “The Rock” Zeidelin kanssa.
Zeidel oli isokokoinen ja kovaluinen puolustaja, joka aivan Vancouverin pelaajapenkin edessä tuhosi Maloneyn nyrkeillään niin pahasti, että Maloney lähes menetti näön toisesta silmästään. Yksikään Canucksin pelaajista ei tehnyt elettäkään puolustaakseen joukkuekaveriaan.
“Zeidel hyökkäsi Maloneyn kimppuun takaapäin”, sanoi Ferguson tapauksesta. “Seisoin siinä ja katsoin muita pelaajia Vancouverin joukkueessa. Yksikään ei mennyt apuun. Vihasin koko joukkuetta. Päätin sillä hetkellä, että jos minusta joskus tulisi jääkiekkoilija, en koskaan seisoisi vieressä ja antaisi mitään tuollaista tapahtua joukkuetoverilleni.”
Joitakin vuosia myöhemmin AHL:ssä Clevelandin pelatessa Hershey Bearsia vastaan Zeidel saattoi hieman yllättyä nuoren John Fergusonin hypättyä vaihtoaitiosta ensimmäiseen vaihtoonsa ja luisteltua suoraan kaukalon toiselle puolelle Zeidelin kimppuun. Mailapoika ei ollut unohtanut.
Ammattilaisurallaan John Ferguson oppi roolinsa parhailta. Ensimmäisellä ammattilaiskaudellaan 1959-60 IHL:n Fort Waynessä joukkuekaveriksi osui legendaarinen Connie Madigan. Suuri osa tämän blogin lukijoista muistaa “Mad Dog” Madiganin, joka Lämäri-elokuvassa esittää itseään. (Madigan, joka ei koskaan mene mihinkään ilman lakimiestään, Sam “Small Print” Lymania.) Connie Madigan oli luonnonihme, josta tuli NHL:n historian vanhin rookie St. Louisissa helmikuussa 1973 38-vuotiaana.
Myöhemmin John Ferguson oppi paljon pelaamalla samassa joukkuessa Fred Gloverin kanssa. Glover oli jonkinlainen Wayne Gretzkyn ja Tiger Williamsin sekamuoto, joka teki AHL-urallaan 522 maalia istuen jäähyllä 2402 minuutin verran. (Tiger taas valitsi juuri numeron 22 NHL:ssä Fergusonia kunnioittaakseen.)
“Mikään ei pysäyttänyt Gloveria”, kertoi Ferguson myöhemmin Stan Fischlerin kirjassa “Bad Boys”. “Hän pelasi pahasti loukkaantuneena. Joskus hän sai pahemmin turpiinsa tappelussa kuin olen nähnyt kenenkään saavan. Viisi minuuttia myöhemmin hän tuli takaisin haastamaan samaa pelaajaa, jolta oli juuri saanut selkäsaunan.”
Chicago Black Hawksin tuhottua Montreal Canadiensin kevään 1961 playoffseissa Montrealin sikariporras päätti etsiä suojelusta kapteeni Jean Beliveaulle. Etsinnän tuloksena löydettiin lopulta Ferguson AHL:n Cleveland Baronsista ja tälle lähetettiin kutsu Montrealin NHL-training campille. Barons oli itsenäinen AHL-joukkue eivätkä sen pelaajat olleet minkään NHL-seuran omaisuutta. Tehtyään 38 maalia ja 40 syöttöä 72:ssa ottelussa 179 jäähyminuutin kera kaudella 1962-63 Ferguson sai tarjouksia mm. Boston Bruinsilta ja New York Rangersilta, mutta valitsi Montrealin, koska halusi päästä joukkueeseen, jolla oli mahdollisuuksia voittaa Stanley Cup.
Montrealin scoutti Floyd Curry on myöhemmin kertonut kiinnostuneensa Fergusonista tämän ammuttua kiekko oman joukkuekaverinsa päähän erään ottelun alkuverryttelyssä. Tämän pelaajan, Terry Grayn, synti oli se, että hän oli jutellut punaviivan yli tutun vastustajapelaajan kanssa. Montrealin GM Frank Selke oli vakuuttunut siitä, että seuran kolmen vuoden kuivakausi 60-luvun alussa johtui tämänkaltaisen pelaajatyypin puutteesta.
Fergusonin henkilökohtainen taktiikka harjoitusleirillä oli yksinkertaisesti lyödä ja taklata kaikkea mikä liikkuu. Välillä valmentaja Toe Blake (myös tuttu Lämäri-elokuvasta) - kaikkea muuta kuin ns. pehmokoutsi - joutui jopa muistuttamaan innokasta tulokastaan: “They are your teammates”. Mutta valmentaja piti näkemästään ja Ferguson onnistui pitämään paikkansa joukkueessa aina kun miehiä lähetettiin leiriltä farmeihin aina viimeiseen päivään saakka.
Ensimmäisessä NHL-pelissään isoa ja pahaa Boston Bruinsia vastaan John Ferguson aloitti tappelun Ted Greenin kanssa kun ottelua oli pelattu vasta 12 sekuntia. Boston Garden oli aina pelottava paikka pelata vierasjoukkueille. Haastettuaan ja otettuaan selkeän voiton Terrible Tedistä Fergy teki vielä kaksi maalia ensimmäisessä ottelussaan Showssa, joka päättyi 4-4 tasapeliin.
Ferguson otti nopeasti ison roolin Montreal Canadiensissä. Hänen pelityylinsä pysyi yksinkertaisena: lyö ensin äläkä kysele mitään jälkeenpäin. Ferguson pelasi aiheuttaakseen kipua vastustajassa, pelotellakseen. Kaikki pelaajat vastustajan paidassa olivat riistaa, jota sai metsästää. Ferguson ei tuntenut eikä välittänyt mistään tappelijoitten välisistä koodeista tai kunnioituksista. Jos joku tuli eteen, hänet oli otettava pois pelistä. Maalivahtia päin sai ajaa jos hän sattui osumaan kohdalle. Kaikki oppivat tuntemaan Fergusonin selkeän asenteen jääkiekon pelaamiseen. Peli ja tappelut oli voitettava, hinnalla ja/tai keinolla millä hyvänsä. Häviäminen oli pahempi kuin kuolema.
Jean Beliveau sanoi myöhemmin, että aina kun Ferguson oli jäällä vastustajan maalivahdin oli pakko pitää tätä silmällä, koska hän saattoi koska tahansa tulla ja ajaa päin. Tämä taas antoi ketjukavereille tilaa ja aikaa rakentaa tilanteita ja tehdä laukauksia. Pukukopissa Fergusonin ehdoton voittamishalu ja intensiteetti sai muut pelkäämään häntä hieman.
John Ferguson oli kankeasti luisteleva kovaluinen jääkiekkoilija, jolle kaikkein tärkeintä oli voittaa tappelu. Jäällä Ferguson oli pelkkää kovuutta, kasvot kuin veistetty kovasta luusta, kroppa pelkkää kankeaa lihasta. Hänellä ei ollut muitten lentävien ranskalaisten kaltaista tyyliä ollenkaan, hänen taitonsa kiekon kanssa jäivät pahasti jälkeen Canadiensin muista pelaajista. Fergusonin syötöt lentelivät kaukalon jokaiseen neljään kulmaan, eikä hän koskaan näyttänyt pelaavan samassa rytmissä taitavien ketjukavereittensa kanssa.
Mutta aina tappelun alkaessa John Ferguson pääsi elementtiinsä. Hän löi ensin ja jatkoi hakkaamista niin kauan kun tappelu oli ohi. Iskut lähtivät yllättäen nopeasti muuten kankeannäköisestä kropasta, automaattisesti kuin päärynäpalloon lyövältä nyrkkeilijältä. Ferguson ei odottanut kohdatakseen vastustajan kovimman pelaajan kuten NHL:n nykypäivän parhaat tappelijat tekevät. Hän kävi primitiivisesti ja brutaalisesti kenen kimppuun tahansa. Ei poikkeuksia. Kerran Montrealissa Ferguson kävi Chicagoa vastaan aivan pelin lopussa isosta jääajasta väsyneen Bobby Hullin kimppuun. Tekoa pidettiin raukkamaisena siksi, että Hull pelasi leukaluu murtuneena, leukaluu raudoilla paikallaan ja vielä erityissuojus suojanaan. Tuona iltana Montreal Forumin kotiyleisö buuasi John Fergusonille.
The Golden Jetin leuka oli murtunut alunperin kaksi viikkoa aikaisemmin Chicagossa Fergusonin aloitettua tappelu siellä. NHL:n kirjoittamaton sääntö silloin - kuten nykyisinkin - oli, ettei supertähtipelaajien kimppuun käydä, ei varsinkaan sellaisten, jotka eivät itse tappelua hae. Kenellekään ei ole hyötyä Gretzkyn tai Lemieuxin vetämisestä tappeluun. 60-luvulla Bobby Hull oli tällainen pelaaja. Hull oli hirmuvahva, mutta kukaan ei haastanut häntä. Siihen ei ollut mitään syytä.
Kevään 1965 Stanley Cup-finaalissa John Ferguson hyökkäsi täysin ilman syytä Hawksin Eric Nesterenkon kimppuun hakaten tämän jauhelihaksi. Mustavalkoisessa filmissä Nesterenkon veri näyttää mustalta jäällä. Hän putoaa polvilleen tajuttomana kädet velttoina sivuillaan eikä Ferguson lopeta järjetöntä hakkaamista ennenkuin linjamies Pavelich saa vedettyä hänet irti. Eric Nesterenko oli 60-luvun nuorisoa, lahjakas pelaaja, joka nautti elämästään kaukalon ulkopuolella. Joku saattaa muistaa hänet myöhemmästä roolista Rob Lowen isänä elokuvassa Dean Youngblood suomeksi Lätkä veressä.
Ferguson otti tappelijanroolinsa äärimmäisen vakavasti. Hän uskoi tämän olevan tärkeän osan Canadiensin voittostrategiaa. Montrealin pelaajat, valmentajat ja fanit olivat samaa mieltä tämän uskomuksen kanssa unohtaen tosin, että ennen tätä aikaa Montreal voitti viisi Stanley Cupia selvästi ilman tämäntyyppistä pelaajaa. Montrealissa uskotaan vahvasti juuri Eric Nesterenkon hakkaamisen olleen merkittävän käännekohdan 1965 finaalisarjassa. Se vei sydämen ja puhdin pois muista Hawks-pelaajista ja Canadiens luisteli mestaruuteen.
1968 playoffseissa Montrealin uskottiin etukäteen häviävän fyysisesti kovalle Big Bad Bruinsille. Boston pelasi kovalla tyylillä, mutta heti ensimmäisessä pelissä John Ferguson käänsi strategian toisinpäin. Hän otti kiinni Ted Greenin paidasta, veti sen miehen pään yli ja toisella kädellä löi niin kauan kunnes Ted ei enää liikkunut. Tämän jälkeen Boston katosi kuvasta neljällä perättäisellä häviöllä ilman vastarintaa. Fergusonin uskottiin jälleen kääntäneen pelin psykologisen yliotteen Montrealin hyväksi ja joukkue luisteli jälleen kohti uutta Stanley Cup-mestaruutta.
John Ferguson meni tappeluihinsa uskoen vuorenvarmasti kykyynsä voittaa ne, mutta mielenkiintoisesti hän hyvin harvoin jos koskaan haastoi NHL:n todellisia kovanaamoja kuten Gordie Howea, Orland Kurtenbachia tai Tim Hortonia. Pelaajakyvyt kaikesta tässä kirjoitetusta huolimatta ovat kiistattomat. Canadiens voitti viisi Stanley Cupia Fergusonin kahdeksalla NHL-kaudella. 145 maalia ja 158 syöttöä runkosarjassa. 20 maalia ja 18 syöttöä 85:ssä playoff-pelissä. Jean Beliveau pelasi kuin uudestisyntynyt saatuaan Fergyn rinnalleen ja lopetti uskomattoman uransa Kannu käsissään.
Kuten tunnettua, Stanley Cupin voittaneitten joukkueitten pelityyliä ja heidän voittamistaktiikkaansa aina matkitaan muitten joukkueitten toimesta jälkeenpäin. Niinpä, 1970-luvun alussa NHL:n edelleen laajentuessa GM:t tutkivat Montrealin peliä ja nopeasti ymmärsivät Fergusonin tyylisen pelaajan merkityksen. He ymmärsivät miten tämäntyyppinen pelaaja voisi vaikuttaa heidän joukkueittensa menestykseen. Vuonna 1974 Broad Street Bullies - jota kutsuttiin myös nimellä Philadelphia Flyers - oli ensimmäinen laajennusjoukkue, joka onnistui voittamaan Stanley Cupin.
John Ferguson lopetti uransa 1971 Stanley Cup-mestaruuteen Jean Beliveaun ketjukaverina. Hänen uskottiin lopettaneen loukkaantumisten ja hyvin menestyvien liiketoimiensa vuoksi, mutta myöhemmin Ferguson on antanut suurimmaksi syyksi peliuran lopettamispäätökseen sen, että hän oli alkanut pelätä sitä, että joku vastustajista voisi loukkaantua pahasti hänen nyrkkiensä satuttamana.
Syksyllä 1972 Boston Bruinsin valmentajana aiemmin toiminut Harry Sinden valittiin Team Canadan valmentajaksi klassiseen pelisarjaan Neuvostoliittoa vastaan. Ensi töikseen Sinden palkkasi apulaisvalmentajakseen ja apuGM:kseen John Fergusonin, jota hän ei henkilökohtaisesti edes tuntenut. Fergusonilla ei ollut minkäänlaista valmennuskokemusta ennen syksyä 1972 ja Team Canadan rämpiessä vaikeuksissa ennen pelisarjan siirtymistä Moskovaan hänen kokemattomuuttaan arvosteltiin ankarasti kanadalaisessa lehdistössä.
Sinden valitsi Fergusonin, koska hän tiesi tämän tuovan Toe Blaken voittamistradition joukkueeseen. Pelisarjan jälkeen Ferguson sai paljon kiitosta panoksestaan. Toe Blake olisi ollut hänestä ylpeä. Fergusonin tehtäväksi jäi harjoituttaa pelaajia kovaa, mutta pitää heidät tyytyväisinä samanaikaisesti. Hän oli valmentaja, joka ei antanut yhdenkään pelaajan missään vaiheessa pelisarjaa edes ajattelevan häviön mahdollisuutta. Sindenin mukaan Ferguson sai jokaisen pelaajan menemään jokaiseen vaihtoon innostuneena oli tilanne mikä hyvänsä. Hän antoi muille valmentajille paljon ohjeita ja oivalluksia Neuvostoliiton pelistä tai tilanteen kehittymisestä kesken ottelun.
Tässä pelisarjassa tapahtui tietenkin tapaus Bobby Clarke/Valeri Harlamov, joka myös kuuluu John Fergusonin legendaan. Ferguson myönsi myöhemmin avoimesti juuri hänen olleen sen henkilön, joka meni käskyttämään Clarkea, joka kuudennessa pelissä iski mailallaan Harlamovia nilkkaan. On selvää molempien joukkueitten faneille, ettei Punakone ollut enää sama ilman huippunopeaa #17:a.
Tässä viedon pätkä elokuvasta joka kertoo Summit Series 72 pelisarjasta, jossa kohtasivat Kanada ja Neuvostoliitto ensimmäistä kertaa parhailla mahdollisilla kokoonpanoilla. Blogi tekee sarjasta oman päivityksen myöhemmin. Videolla näkyy kotiyleisön reaktio vanhalla Montreal Forumilla, siis todellisessa jääkiekon sydämessä, ensimmäisen ottelun ja 3-7 tappion jälkeen. Phil Espositoa haastatellaan. Mukana myös Bobby Clarken viikate.
Nuo 27 päivää syyskuussa 1972 vaikuttivat huomattavasti John Fergusonin uraan peliuran jälkeen. Pelisarja herätti Fergusonin muitten mukana huomaamaan eurooppalaisten jääkiekkoilijoitten taidot vakavasti. Myöhemmällä urallaan New York Rangersin ja Winnipeg Jetsin valmennuksessa ja etenkin GM:nä tämä entisten aikojen kovanaama, sikari hampaissa ja viskilasi kädessä viihtyvä vanhan koulun jääkiekkomies tuli tunnetuksi nimenomaan eurooppalaisten taitopelaajien arvostajana. Sama jatkui Ottawa Senatorsin ja lopuksi vielä San Jose Sharksin organisaatioissa.
John Ferguson oli hyvin ylpeä siitä, että juuri hänen johtamansa organisaatiot löysivät/varasivat pelaajia kuten Tomas Steen, Teemu Selänne, Teppo Numminen, Daniel Alfredsson, Aleksei Yashin ja Evgeni Nabokov. John Ferguson tuli elämänsä toisen puoliskon aikana tunnetuksi täysin erilaisena ihmisenä kävelykengissään kuin mitä hänestä olisi pelaajauran perusteella luistimet jalassa voinut ehkä odottaa.
Muistokirjoitukset ja ylistykset satoivat kaikkialla NHL-mediassa John Fergusonin kuoltua. Vanha pelikaveri Serge Savard kertoi liikuttuneena miten entinen lihaskimppu painoi enää 59 kiloa taistellessaan elämästään. John Ferguson Jr. - poika, josta John Sr. oli erityisen ylpeä - piti puheen hautajaisissa.
San Jose Sharksin GM Doug Wilson sanoi John Fergusonin olleen lahja jääkiekolle. “Moni auttoi häntä uran alkuaikoina,” muisteli East Vancouverin kaduilla jo 50-luvulla Fergyn ystäväksi tullut Tom McVie. “Mutta hän vietti loppuelämänsä maksaakseen meille takaisin.”
“A beautiful person”, sanoi Harry Sinden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti